Ideointia ja innovointia – CERN Bootcamp 2019

Kesäkuun ensimmäisenä viikkona CERNin Ideasquare-rakennukseen kokoontui 20 opiskelijaa Helsingin seudun ammattikorkeakouluista ja Helsingin yliopistolta. Viikon tehtävänä oli etsiä ratkaisuja globaaleihin haasteisiin palvelumuotoilun menetelmien avulla. Kyseessä oli korkeakoulujen yhteisesti järjestämä CERN Bootcamp -intensiivikurssi, joka nyt järjestettiin toista kertaa.

Huhtikuussa opiskelijoille oli pidetty Kick Off -tapahtuma Laurea-ammattikorkeakoulun kampuksella Tikkurilassa. Tuolloin opiskelijat muodostivat pienryhmät, ja aloittivat tiedonkeruun CERN-viikkoa silmälläpitäen. Kullakin pienryhmällä oli ratkaistavana jokin globaali yhteiskunnallinen haaste: tutkimustiedon käyttäminen sosiaalisessa päätöksenteossa, ilmastonmuutos, kaupunkilaisten terveyden edistäminen luontoon perustuvilla ratkaisuilla taikka pakolaisten yhteiskunnallisen integraation edistäminen.

Value Proposition Canvas
Value Proposition Canvas Jukka Ojasalon esittelmänä (kuva Juha Aaltonen)

CERN ja IdeaSquaren inspiroivat tilat innoittivat opiskelijat keskittymään ja uppoutumaan haasteisiinsa tavalla, joka ei olisi ollut muualla mahdollista. Opiskelijat tulivat kaikki eri opinto-ohjelmista ja hyvinkin erilaisista taustoista, mikä edesauttoi monipuolista ideointia ja luovaa ryhmätyötä. Valtaosa ajasta käytettiin ryhmätyöhön, ja lisäksi viikon ohjelmaan kuului tunnelmaa keventäviä harjoituksia, asiantuntijaluentoja, palvelumuotoilun menetelmien esittelyä, tutustumisvierailuja ja asiantuntijahaastatteluja CERNissä sekä Geneven alueella (mm. YK:ssa ja muissa kansainvälisissä organisaatioissa). Lisäksi IdeaSquaren henkilökunta sekä lukuisat vierailijat keskustelivat opiskelijoiden kanssa, ja osallistuivat ideointiin. Erityisen kiinnostava vierailukohde viikon aikana oli pienessä ranskalaisessa Cessyn kylässä 100 metriä maan alla sijaitseva CMS-koeasema, jossa ryhmä pääsi keskiviikkoaamuna käymään suomalaisten Panja Luukan, Juska Pekkasen ja Antti Onnelan johdolla.

Menossa CMS-koeasemalle
CMS-koeasemalle mentiin 12 henkilön ryhmissä, tätä ryhmää opastaa Juska Pekkanen (kuva Juha Aaltonen)

Opiskelijaryhmien työn tuloksia esiteltiin yleisölle perjantaina iltapäivällä. Ryhmät esittelivät ensin lyhyesti ratkaisunsa omaan haasteeseensa, minkä jälkeen yleisö pääsi esittämään kysymyksiä. Keskustelu oli innostunutta ja eloisaa. Lopuksi IdeaSquaren johtaja Markus Nordberg (Head of Resources Development, CERN IPT-DI) jakoi kaikille osallistuneille osallistumistodistukset, ja toivotti kaikille hyvää kotimatkaa seuraavalla ohjeella: Think big and do good.

Tapio Lampén

Antimaterialla materian kimppuun

Positroni on elektronin antihiukkanen, ja ainoa antimateria jota käytetään laajamittaisesti hyväksi. Tärkein hyötykäytön esimerkki löytyy lääketieteellisen kuvantamisen puolelta (positroniemissiotomografia, PET), mutta myös tieteisviihde on löytänyt positronin (mm. Barbarella, Star Trek). Positronista kerrotaan myös usein, että se olisi ensimmäinen alkeishiukkanen, jonka olemassaolo on ensin ennustettu fysiikan teorioiden pohjalta ja vasta sen jälkeen havaittu. Tämä kertomus perustuu siihen, että Paul Diracin vuonna 1928 julkaiseman elektronin kvanttiteorian [1] ”positiiviset elektroniaukot” olivat tulkittavissa positroneiksi ja Carl Anderson julkaisi kokeelliset havaintonsa positiivisista elektroneista muutamaa vuotta myöhemmin [2]. Tieteen historiankirjoitus kuitenkin paljastaa, että Dirac itse oli vielä vuosia Andersonin havaintojen jälkeenkin vakuuttunut oman teoriansa puutteellisuudesta ja yritti kehittää sitä siihen suuntaan, ettei yhtälöistä seuraisi mitään niinkin epätodennäköistä ja eriskummallista kuin positiiviset elektronit [3]. Tieteen edistyminen ei tässäkään tapauksessa ollut kovin suoraviivaista.

Suomessa ovat fyysikot olleet kiinnostuneita positroneista jo 40-luvulta lähtien. Helsingin yliopiston van-de-Graaff –kiihdytinprojektin edistymistä odotellessaan Lennart Simons suoritti oppilaansa kanssa numeerisia laskuja (käsin tietenkin) positronin ja negatiivisen kloori-ionin muodostamasta systeemistä [4]. Kokeellisen positroniannihilaation tutkimuksen aloitti puolestaan Pekka Jauho oppilaansa Teuvo Kohosen kanssa 1950-luvun lopulla Teknillisessä korkeakoulussa [5]. Aktiivinen tutkimus jatkui Otaniemessä, 1970- ja 80-lukujen aikana Pekka Hautojärvi ja Risto Nieminen olivat ensimmäisten joukossa kehittämässä positronien annihilaatiomittauksia ja niihin liittyvää teoriaa. 1980- ja 90-lukujen aikana positronimittauksista muodostuikin kiinteän aineen ja erityisesti puolijohteiden kidevirheiden tutkimukseen poikkeuksellisen hyvin sopiva spektroskopia. Uraauurtava kokeellinen ja teoreettis-laskennallinen tutkimus jatkui 1990- ja 2000-luvuilla Kimmo Saarisen ja Martti Puskan johdolla. Tällä hetkellä kokeellista positroniviestikapulaa vie eteenpäin allekirjoittanut, Ilja Makkonen puolestaan pyrkii edelleen laajentamaan aiheen teoreettista ymmärrystä ja luo uusia laskentamenetelmiä. Ympyrä sulkeutuu vuonna 2019 Otaniemen positronilaboratorion siirtyessä Kumpulan kampukselle kiihdytinlaboratorion yhteyteen. Positronifysiikka on alue, jossa suomalaisella tutkimuksella on kansainvälisesti keskeinen panos koko alan kehitykseen.

Positronien annihilaatioon perustuvat tutkimusmenetelmät pohjautuvat melko yksinkertaisiin periaatteisiin. Yksinkertaisimmillaan β+-aktiivisesta isotoopista (esim. 22Na) säteilevät positronit johdetaan materiaalinäytteeseen paketoimalla pieni määrä tätä isotooppia kahden näytepalasen väliin. Itse mittauksessa säteilynilmaisimilla havaitaan sekä positronien ja elektronien annihilaatiossa että β+-hajoamiseen liittyvässä ydinvirityksen purkautumisessa syntyvää gammasäteilyä. Energeettiset positronit menettävät väliaineeseen joutuessaan kineettisen energiansa varsin nopeasti, minkä jälkeen ne elävät termisessä tasapainossa ympäristönsä kanssa joitakin satoja pikosekunteja (100 – 500 × 10–12 s). Tänä aikana ne voivat ”vapaina” hiukkasina diffundoitua muutaman sadan nanometrin matkan (100 – 300 × 10–9 m).  Kiinteän aineen kidehilassa liikkuessaan positroni voi löytää energeettisesti suosiollisen paikan, kuten vakanssivirheen, dislokaation, atomikertymän tai ympäristöönsä nähden negatiivisesti varautuneen ionin. Erityisesti vakanssivirheiden (vakanssi = kidehilan paikka, josta puuttuu atomi) tapauksessa pienentynyt paikallinen elektronitiheys pienentää merkittävästi annihilaatiotodennäköisyyttä ja näin ollen pidentää positronin elinaikaa. Toisaalta vakanssivirheiden läsnäolo kaventaa 511 keV:n annihilaatiosäteilyn energiaspektriä, sillä pääasiallisesti annihiloituvien elektronien liikemäärästä johtuva energiaspektrin Doppler-levenemä pienenee elektronitiheyden myötä. Positronilaboratorion tutkimustoiminta painottuu yhtäältä uusien kokeellisten ja teoreettis-laskennallisten menetelmien kehittämiseen ja toisaalta uusien materiaalien pistevirheiden karakterisointiin ja analysointiin. Jälkimmäinen tutkimusalue voidaan edelleen jakaa kahteen päähaaraan: uudet mikro- ja optoeletroniikan puolijohdemateriaalit sekä vaativien olosuhteiden rakennemateriaalit, kuten teräkset ja muut metalliseokset. Monenlaisten pistevirheiden karakterisointi erityisesti nitridipuolijohdemateriaaleissa on ollut yksi suurimmista menestystarinoista, joka jatkuu edelleen uusien seosten kehittämisen myötä. Näitä materiaaleja käytetään erityisesti opto-elektroniikassa kuten vaikkapa LED-yleisvalaistuksessa tai ultraviolettivaloa hyödyntävässä veden puhdistuksessa. Säteilyn aiheuttamat vauriot esimerkiksi fuusioreaktorien tai suurten hiukkaskiihdyttimien rakennemateriaaleissa rapauttavat pikkuhiljaa rakenteiden lujuutta. Näiden vaurioiden kehittyminen alkaa yksittäisten pistevirheiden syntymisestä ja kasaantumisesta ajan ja säteilyannoksen lisääntymisen mittaan. Tämänhetkisiä tutkimuskohteita ovatkin säteilyvauriot esimerkiksi volframissa sekä uusissa korkean entropian metalliseoksissa. Uusimpiin tutkimusavauksiin kuuluu myös niobiohutkalvojen huokoisuusprofiilin vaikutus niiden suorituskykyyn suprajohtavien kaviteettien päällysteinä tulevaisuuden hiukkaskiihdyttimissä.

Positronikiihdytin, jota käytetään ohutkalvojen tutkimuksessa. (Kuva Hanna Koikkalainen)

[1] P. A. M. Dirac, The Quantum Theory of the Electron, Proceedings of the Royal Society A: Mathematical, Physical and Engineering Sciences 117, 610–624 (1928).
[2] C .D. Anderson, The Positive Electron, Physical Review 43, 491–494 (1933).
[3] N. R. Hanson, The Concept of the Positron, Cambridge University Press (1963).
[4] L. Simons, On the Binding Energy of Positronium Chloride, Soc. Scient. Fennica Commentationes Phys.-Math. 14, 2 (1948); L. Simons, On the Stability of Positronium Chloride, Soc. Scient. Fennica Commentationes Phys.-Math. 14, 9 (1949); L. Simons, The existence of positronium chloride, Phys. Rev. 90, 165 (1953).
[5] T. Kohonen, Koinsidenssispektrometri erittäin lyhyiden aikavälien mittaamiseksi: stipendikertomus Tekniikan edistämissäätiölle v. 1958 suoritetusta tutkimustyöstä (1959); T. Kohonen, Contributions to the study of lifetimes of positrons in solids, Doctoral dissertation, TKK (1961).

Filip Tuomisto

Puolijohdeilmaisimien kehitystyö ja tutkimus Fysiikan tutkimuslaitoksella

Puolijohteista valmistettuja ilmaisimia käytetään monilla eri elämän, yhteiskunnan, tieteen ja teollisuuden osa-alueilla. Tähän on monia syitä. Ehkäpä merkittävin tekijä on se, että puolijohdeilmaisimia, erityisesti piistä valmistettuja ilmaisimia, voidaan valmistaa suuressa mittakaavassa mikroelektroniikkateollisuuden erittäin kehittyneillä valmistusmenetelmillä. Näin yhden ilmaisimen yksikkökustannukset jäävät suhteellisen mataliksi. Ammattislangilla puolijohdeilmaisimia kutsutaan usein detektoreiksi tai sensoreiksi, mikä juontuu englannin kielen sanoista ”semiconductor detector / sensor”. Esimerkiksi kännykkäkameran kuvakennoa voidaan pitää eräänlaisena ilmaisimena.

Fysiikan tutkimuslaitoksella (HIP) on pitkät perinteet säteilynilmaisimien tutkimuksesta, kehittämisestä ja soveltamisesta. Akateemisena tutkimuslaitoksena kiinnostuksenkohteemme detektoritutkimuksessa ovat luonnollisesti tieteellisiä. Varmaan jokainen meistä on ottanut kännykkäkameralla tärähtäneitä kuvia, ja näin tapahtuu helposti etenkin huonoissa valaistusolosuhteissa. Tämä johtuu siitä että kännykän valokenno mittaa näkyvää valoa hyvin tarkasti, mutta tämäntyyppinen ilmaisin on perustavanlaatuisilta ominaisuuksiltaan hidas, vaikkakin halpa. Yksikköhinnaltaan muutamia kymmeniä euroja tai dollareita. Siksi onkin selvää, ettei  tämänkaltaista ilmaisinta voida käyttää esimerkiksi CERN:in Large Hadron Collider (LHC)-kiihdyttimen koeasemilla mittaamaan protonisuihkujen törmäyksissä syntyvien alkeishiukkasten ratoja. LHC on rakennettu tuottamaan erittäin harvinaisia alkeishiukkasten hajoamistapahtumia, ja protonisuihkuja pitää näin ollen törmäyttää 40 miljoonaa kertaa sekunnissa. Vertailun vuoksi, hyvänlaatuinen videokamera tuottaa noin 40 kuvaa sekunnissa.

HIP:sä ilmaisimiin liittyvää tutkimusta tehdään CMS Upgrade -projektin puitteissa. CMS tulee sanoista Compact Muon Solenoid ja se on yksi LHC -kiihdyttimen suurista koeasemista. Ryhmässämme on noin kymmenen tutkijaa, jotka sijoittuvat akateemisen urapolun eri vaiheille: gradu- ja diplomityön tekijöitä, tohtorikoulutettavia, tutkijatohtoreita (englanniksi postdoc)  sekä vanhempia tieteenharjoittajia. Ryhmämme on erittäin kansainvälinen. Suomalaisten lisäksi tutkijamme edustavat viittä eri kansallisuutta. Kansainvälisyys on muutenkin työllemme leimaa antavaa. CERN:in lisäksi teemme tiivistä tutkimusyhteistyötä muun muassa esimerkiksi Paul Scherrer Instituutin (PSI, Sveitsi), Ruđer Bošković Instituutin (RBI, Kroatia), DESY:n (Deutsches Elektronen-Synchrotron, Saksa) ja Ioffe Instituutin (PTI, Venäjä) kanssa. Lisätietoa toiminnastamme ja tieteellisistä julkaisuistamme on löydettävissä verkkosivuiltamme.

Keskeinen tutkimuslinjamme on piistä valmistettujen ilmaisimien säteilynkeston (englanniksi radiation hardness) parantaminen. CMS:llä sekä muilla LHC -kiihdyttimen koeasemilla mitataan protonitörmäyksissä syntyneiden alkeishiukkasten ratoja piistä valmistetuilla nk. jälki-ilmaisimilla. Lähes valon nopeaudella lentävä hiukkanen menettää osan kineettisestä energiastaan läpäistessään detektorin, ja tästä syntyy puolijohteessa sähköinen varaus eli mitattavissa oleva signaali. Osa näiden mitattavien hiukkasten energiasta kuitenkin vaurioittaa puolijohteen herkkää kiderakennetta ja näin syntyy peruuttamaton säteilyvaurio. Tämä on hieman sama asia kuin että television kuva alkaisi vähitellen muuttua yhä rakeisemmaksi lopulta häviten kokonaan. CMS Upgrade -projekti on 2000 luvun alusta lähtien tehnyt tutkimustyötä ja kehitystä ilmaisimien säteilynkesto-ongelmien ratkaisemiseksi. Erityisenä mielenkiinnon kohteenamme on Atomikerroskasvatus (Atomic Layer Deposition, ALD) -teknologian soveltaminen säteilynilmaisimissa. ALD on 1970 -luvulla kehitetty suomalainen innovaatio, joka nykyään on laajasti käytössä mm. aurinkopaneeliteollisuudessa ja kulutuselektroniikkaa (muistipiirejä, mikroprosessoreita yms. ) valmistavassa mikroelektroniikkateollisuudessa. ALD -tekniikan kehittäjä ja pioneeri TkT Tuomo Suntola palkittiin vuonna 2018 Millenium Prize -palkinnolla. ALD -menetelmällä voidaan toteuttaa hyvin suuria kapasitanssi- ja resistanssitiheyksiä, mistä on merkittävää hyötyä myös säteilynilmaisimien kehitystyössä. Nykyisin käytössä olevien ilmaisimien signaalia keräävien elektrodien etäisyys on tyypillisesti 80-150 mikrometriä (μm) . Tulevaisuudessa, detektoreihin kuitenkin kohdistuu enemmän ja enemmän säteilyä LHC-kiihdyttimen toimiessa yhä tehokkaammin ja siten myös säteilyvauriot piin kiderakenteessa lisääntyvät.   Johtuen lisääntyneistä säteilyvaurioista, signaalia voidaan tällöin kerätä arviolta ainoastaan 30-50 μm:n matkalta, koska säteilyvauriot ikään kuin syövät signaalia. On siis pakko suunnitella detektorit siten, että elektrodien fyysinen etäisyys (alla olevassa kuvassa termi “pitch”) on vähintään puolta pienempi kuin nykyisten ratkaisujen. Tähän nimenomaan ALD -tekniikka antaa uusia mahdollisuuksia. Oheisessa kuvassa on hiljattain valmistamme pikselidetektori joka on prosessoitu ryhmämme toimesta Micronova Nanofabrication keskuksessa Espoon Otaniemessä.


Mikroskooppikuvassa näkyvän detektorin pikselien (elektrodien) etäisyys on 50 μm ja kuvassa sinisenä näkyvä materiaali on ALD -menetelmällä kasvatettua 52 nanometrin paksuista alumiinioksidia (Al2O3). Uusimmat tuloksemme julkaisimme hiljattain pidetyssä Vienna Conference on Instrumentation 2019 -tapahtumassa. Ryhmämme esityksen piti tohtorikoulutettava Jennifer “Jenni” Ott, joka palkittiin esityksestään Best Poster Award -palkinnolla. Palkintojenjakotilaisuus tietysti ikuistettiin valokuvin.

(kuva julkaistu Vienna conference of instrumentation 2019 sivuilla osoitteessa https://vci2019.hephy.at/home/ )
Kuvassa Jenni on kolmas henkilö vasemmalta. Oikealla puolella laitimmainen herrasmies on professori Manfred Krammer, joka nykyisin toimii CERN:n kokeellisen fysiikan osaston johtajana. Toimensa ohella professori Krammer on myös Fysiikan tutkimuslaitoksen tieteellisen neuvottelukunnan (Scientific Advisory Board, SAB) jäsen. Jennin palkitun julisteen (poster) voi käydä katsomassa tästä linkistä.

Paikkaherkkien hiukkasilmaisimien säteilynkeston tutkimisen ja parantamisen lisäksi toinen ryhmämme tutkimuksen johtava ajatus on soveltaa hiukkasfysiikan ja perustutkimuksen kehitystyötä ja innovaatioita muillekin yhteiskunnan osa-alueille. Esimerkkeinä kiinnostavista  soveltamiskohteista ovat esimerkiksi lääketieteellinen kuvantaminen ja säteilysuojelu, erityisesti siihen liittyvä dosimetria eli henkilön saaman säteilyannoksen mittaus. Ryhmämme vahvuuksia ovat detektorien simulaatiot ja suunnittelu, ilmaisimien valmistaminen Micronovassa Espoossa, erilaiset sähköiset mittaukset ja laadunvarmistus sekä mikroliitostekniikka, joka on oleellinen osa prosessia, jolla detektorien mittaamat signaalit saadaan siirrettyä tietokoneelle ja edelleen laskentakeskuksiin data-analyysiä varten. Esimerkiksi, ylemmässä kuvassa oleva pikseli-ilmaisin liitetään lukupiiriin allaolevassa kuvassa näkyvien, halkaisijaltaan 25 μm juotosnystyjen avulla. Tästä liitosteknologiasta käytetään termiä “ Bump bonding”, pallomaisten juostosnystyjen mukaan.


Tällaista elektronimikroskoopilla kuvattua lukupiiriä käytetään CMS -kokeessa. Lukupiiri on  on PSI instituutin suunnittelema ja IBM:n kaupallisesti tuottama mikropiiri (ns. CMOS Read Out ASIC, ROC). ROC on perusperiaatteeltaan melkein kuin audio/stereo -vahvistin. Levysoittimen yhteydessä täytyy olla vahvistin, muuten musiikki ei kuulu, tai kuuluu erittäin huonosti. Musiikki voidaan tässä tapauksessa ajatella signaalina, joka täytyy vahvistaa, jotta sen voi kuulla korvalla. Hiukkasfysiikan ROC-mikropiirien tehtävä on pitkälti sama eli signaali vahvistetaan, jotta se voidaan lukea esim. tietokoneen avulla. Oleellinen ero kuitenkin on se, että ROC:ssa on 4160 pikseliä eli kanavaa, kun taas audiovahvistimessa on kaksi kanavaa eli vasen ja oikea kaiutin.

Puolijohdemateriaalina pii on erittäin herkkä ja kustannustehokas hiukkasten ratojen mittaamiseen tai valon ihmissilmälle näkyvien aallonpituuksien ilmaisemiseen. Esimerkiksi lähes kaikki aurinkopaneeleissa olevat aurinkokennot on valmistettu piistä. Lääketieteellisessä kuvantamisessa tai syöpähoidoissa käytettävissä terapioissa kuitenkin käytetään suurenergisiä fotoneita eli röntgensäteilyä (englanniksi X-ray). Tällaisille fotoneille pii on lähes yhtä läpinäkyvää kuin ikkunalasi auringonvalolle. Säteilynilmaisimen toimintaedellytys on, että mitattava säteily absorboituu puolijohdemateriaalissa. Eräs tällainen puolijohdemateriaali, johon röntgensäteet absorboituvat,  on kadmiumtelluridi (CdTe). Viime aikoina ryhmämme on aktiivisesti tutkinut ja valmistanut CdTe pikseli-ilmaisimia, jotka on liitetty CMS-kokeessakin käytettyyn digitaaliseen lukupiiriin. Tätä lääketieteeseen ja säteilynsuojeluun tiiviisti liittyvää tutkimusta on rahoittanut Suomen Akatemia “Säteilyilmaisimet terveyden ja turvallisuuden edistämiseksi” (RADDESS) 2018-2021 -ohjelman puitteissa. CdTe on kuitenkin piihin verrattuna hyvin vaikea materiaali ja erityisesti sen prosessointi valmiiksi ilmaisimeksi on erittäin haastavaa. Esimerkiksi CdTe:in ei voida tehdä signaalia kerääviä pn-liitoksia kuten piihin ja useisiin muihin puolijohteisiin. Ryhmämme on tutkinut CdTe:in perusominaisuuksia mm. Transient Current Technique (TCT) menetelmällä.

Oheinen GIF animaatio visualisoi signaalin muodostumisen CdTe X-ray detektorissa ja samalla havainnollistuu materiaalin merkittävä epähomogeenisuus, mikä on yksi kriittisistä ongelmista tämän materiaalin kanssa. Jos ilmaisimen eri osassa signaalia muodostuu eri määrä, myös kuvan laatu vaihtelee. Tämä voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että jokin kriittinen osa kuvaa on huonompi, ja sen takia jää esimerkiksi alkava syöpäkasvain huomaamatta.  Mittauksen ja siihen liittyvän datan analyysin on tehnyt FT Matti Kalliokoski, joka työskentelee tällä hetkellä yhteistyökumppanimme Ruđer Bošković instituutin palveluksessa.

Micronova -keskuksessa olemme valmistaneet useita CdTe pikseli-ilmaisimia, jotka on myöhemmin liitetty ROC -lukupiireihin. Nk. kenttätestejä aitoa sairaalaympäristöä jäljittelevässä ympäristössäolemme tehneet jyhteistyössä Säteilyturvakeskuksen (STUK) kanssa. Tuloksista voi lukea yllä olevasta linkistä verkkosivuillemme.


Kuvassa on 1 cm2 kokoinen CdTe pikseli-ilmaisin  ryhmämme tohtorikoulutettavan Akiko Gäddan sormen päällä. Edellisen kerran esittelimme CdTe X-ray detektoreihin liittyviä  tuloksiamme Japanissa, Okinawan saarella järjestetyssä 11th International “Hiroshima” Symposium on the Development and Application of Semiconductor Tracking detectors (HSTD11) konferenssissa joulukuussa 2017. Akiko Gäddan poster-esityksen voi katsoa tästä linkistä.

Panja Luukka & Jaakko Härkönen

Tiedeleirit CERNissä

      No Comments on Tiedeleirit CERNissä

Keskiviikkoaamu. CERNin Suomi-toimiston Tuija käy hakemassa ryhmän pääportilta. Vierailijakortit on tulostettu ja annetaan kaikille, osallistujia on kolmesta koulusta, opettajat mukana, ryhmän koko tasan 24, yksi vuoden 18 tiedeleiriryhmästä Suomesta. Ensimmäisenä päästään katsomaan rakennusryteikön keskelle jäänyttä CERNin ensimmäistä kiihdytintä, joka nykymittakaavassa on taskukokoa. Laitteeseen ja seinille heijastettu valoshow vakuuttaa. Seuraavana ohjelmassa CERNin yleisesittelyluento. Tuija ohjaa ryhmän luentosaliin, mikä nyt milloinkin on saatu varattua tähän tarkoitukseen (CERNissä kokoustetaan ahkerasti ja  taito varata kokoushuone ja sitten vielä löytää sinne on kaikkien kunnon CERNiläisten olennaisia perustaitoja). Joskus huone on saatu kätevästi läheltä, mutta välillä saadaan kävellä rakennusten sokkeloissa pidemmällekin. CERN on aika iso paikka kuitenkin. Luennon pitää joku meistä, CERNissä paikan päällä olevista suomalaisista ja esityksen ote saattaa kuulijoita vähän yllättää. Ai voi luentoja näinkin pitää, monesti tuumataan…

Lounastauko. Ehditään ensimmäisinä, näin on vierailijaryhmiä ohjeistettu. Paikalla on muutama skandinaavi ja keittiöhenkilökunta syömässä ennen isoa ruuhkaa. Ja ohjelma jatkuu. Tuija on varmistanut, että esittelijät muistavat olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ja että luentosalien ovet on avattu. Kolme päivää luentoja, koelaitteistojen esittelyjä ja vierailuja. Äänessä olemme me tutkijat. Ei ole valkoista partaa (ainakaan suurimmalla osalla), eikä labratakkia. Olemme ihan tavallista väkeä, kuka Lahdesta kuka Hämeenlinnasta kuka Oulusta kuka Jyväskylästä, joku on tohtori, joku opiskelija ja joku insinööri. Työmme ohessa pääsemme kertomaan lukiolaisille siitä, miten oma tekemisemme kytkeytyy tähän isoon kokonaisuuteen. Harvoinpa meitä yleisö niin tarkasti kuuntelee. Joskus jutut lähtevät vähän liikaa tangentin suuntaan, hyvin näkyy kun yleisön huomio herpaantuu, seuraavalla kerralla korjataan. Kysymykset ovat kivoja, usein vaikeita, oman osaamisalan ulkopuolelta. Eikä sitä tutkijakaan ihan kaikkea tiedä, mitä sitä muuten tutkisi.

Mitä sitten vierailijoille jää mieleen? Usein yllättää alueen laajuus ja väkimäärä. Kuinka paljon erilaista osaamista eri aloilta tarvitaan, että saadaan tutkimusprojektit tehtyä. Koeasema. Konepaja. Datan määrä. Ettei täällä olekaan vain se yksi LHC vaan laajalta alalta erilaisia projekteja. Että niistä luennoista ymmärsi. Rentoa porukkaa. Intohimo omaan tekemiseen. Sitähän se on, tämä tutkijan työ. Tervetuloa tutkijoiksi tai tutkimuksen tukijoukkoihin!

Suomalaisia lukioita on osallistunut tiedeleireille CERNissä vuodesta 2000 alkaen. Kukin ryhmä valmistautuu vierailuun omassa koulussaan, ja näin leiritoiminta on integroitunut opetukseen. Useimmat ryhmät vierailevat paikallisissa tutkimuslaitoksissa ja yrityksissä ennen CERNin matkaa. Toimintaa koordinoi Suomessa Koulujen CERN-verkosto ja sitä tukee Opetushallitus. CERNin päässä käytännön järjestelyistä vastaa Suomi-toimisto ja toimintaa ohjaa HIP:in Education and Open Data -projekti. Luennoitsijoina ja esittelijöinä toimivat pääosin CERNissä olevat suomalaiset tutkijat.

Lukiot, joista on tullut ryhmiä CERNiin tiedeleirille (2000-2018)

Kati Lassila-Perini

Tiedeleireille osallistuneet oppilaat (sininen) ja opettajat (punainen) vuosittain.

Rakennamme tulevaisuuden laboratoriota

      No Comments on Rakennamme tulevaisuuden laboratoriota

Olen saanut seurata FAIR-kiihdytinlaboratorion rakentumista Darmstadtissa Saksassa jo muutaman vuoden ajan. Viimeksi vierailin rakennustyömaalla marraskuun 2018 lopussa. FAIRin rakentaminen etenee vauhdilla ja tällä hetkellä näkyvin osa sitä on SIS100-kiihdytinrenkaan tunnelin kaivaminen.

Rengasmaisen SIS100-hiukkaskiihdyttimen tunnelin rakennustyö etenee.

FAIR (Facility for Antiproton and Ion Research in Europe GmbH) on yksi maailman suurimmista rakenteilla olevista laboratorioista ja valmistuessaan se tulee palvelemaan tuhansia tutkijoita. FAIR:ssa tehtävä tutkimus jakaantuu neljään peruspilariin (APPA, CBM, NUSTAR ja PANDA), jotka tutkimusmenetelmiensä kautta tutkivat materian mikroskooppista rakennetta. Viimeisin maailmanlaajuisesti kuuma tutkimuskohde on raskaiden alkuaineiden muodostuminen (alkuainesynteesi) maailmankaikkeudessa. Tästä saatiin vihjeitä hiljattain havaitussa kahden neutronitähden yhdistymisessä ja siitä seuranneista gravitaatioaalloista. Tällä hetkellä suomalaisten tutkijoiden panostus suuntaantuu NUSTAR-kokeeseen, joka tutkii ydin- ja ydinastrofysiikkaa. NUSTAR-koe on suunniteltu myös alkuainesynteesin tutkimista varten ja täten toimii tieteen eturintamassa.

Suomalaisella tiedeyhteisöllä on vahva edustus FAIRin rakentamisessa ja tiedeohjelmassa. Suurin osa Fysiikan tutkimuslaitoksen (HIP) FAIR-projektin työstä tehdään Jyväskylän toimipisteeltä Jyväskylän yliopistosta käsin. FAIRiin liittyvä tutkimus ja kehitystoiminta täydentää Jyväskylän yliopiston oman kiihdytinlaboratorion tutkimusta ja useimmat siellä työskentelevät tutkijat osallistuvat FAIRin NUSTAR-kokeessa. Oma työni keskittyy lähinnä FAIRin Super-FRS-laitteistolla tuotettaviin radioaktiivisiin ytimiin ja niillä tehtävään tutkimukseen. Suomen painopiste FAIRin rakentamisessa on Super-FRS ja erityisesti siihen toimitettavat hiukkasilmaisimet, joita suunnitellaan ja rakennetaan HIPin ilmaisinlaboratoriossa.

Vaikka FAIR-megaprojektin rakennustyö on vielä alkuvaiheessa, on sen laajuus selvästi nähtävissä. Näköalatasanteelta rakennustyömaalle aukeava panoraama on vaikuttava marraskuisesta harmaudesta huolimatta.

Panoraamakuva FAIRin rakennustyömaalta 26.11.2018.

Lisätietoa: FAIR GmbH, HIP:n FAIR projektiSuper-FRS ja Jyväskylän yliopiston kiihdytinlaboratorio

Tuomas Grahn

Beyond the Higgs [theoretical particle physics @HIP]

In this blog post, I am going to take you on a short tour of some of the theoretical particle physics work that goes on at HIP. There is so much work going on, across so many different areas, that I can only hope to give you a flavour. My selection of topics is by no means impartial or complete.

Introduction

In July 2012, the two major experiments at CERN, CMS (of which HIP is a member) and ATLAS, announced that they had detected a new particle which had the characteristics expected of the missing, and long-awaited Higgs boson. The Higgs was a missing jigsaw piece of the Standard Model of particle physics, and its discovery finally tied up quite a few loose ends. Most importantly, the “turning on” of the Higgs boson would explain why certain other particles are massive, and why the electromagnetic and weak nuclear forces ceased to be unified a few picoseconds after the Big Bang.

Finnish high school students visiting CMS

A group of Finnish high school students visiting CMS with Dr. Jaakko Härkönen

Some questions were, however, left unanswered. One nagging question—which happens to interest me in particular—is where all the antimatter in the universe went (if it was ever there at all). Look around you. Look further. In fact, look all the way to the edge of the visible universe. It’s all matter; the antimatter has been destroyed, converted or—just perhaps—it was never there in the first place. And yet, the laws of physics (such as the Standard Model of particle physics) do not really discriminate between matter and antimatter. And what little differences there are don’t do enough to explain where all the antimatter went. So, some new physics is needed.

Electroweak baryogenesis

If we assume that something happened to create the matter-antimatter asymmetry and the universe wasn’t born that way, then something extra has to have happened, early in the universe. The process would have to have been violent, maybe even explosive (so that the antimatter content wouldn’t just naturally creep back as the universe equilibrated again). One way—other equally viable options exist, and are studied at iHIP, too—for this to have happened would be if the Higgs boson turned on through a first-order phase transition, like water condensing from steam. This could have happened extremely rapidly, and the laws of physics outside the expanding Higgs bubbles could have been very different from that inside.

Infant universe blows bubbles from Cosmic Defects on Vimeo.

Unfortunately, the Standard Model of particle physics, as it stands, doesn’t allow this to happen. New physics beyond the Standard Model is needed. This is an area of research in which HIP has a very long pedigree, and remains at the cutting edge. Researchers such as Kimmo Kainulainen in Jyväskylä, and Kari Rummukainen in Helsinki, are world experts in studying these scenarios. Many postdocs, including Oliver Gould and Venus Keus in Helsinki, also work on these models.

An unlikely particle physics experiment: LISA

The additional particles needed to make the above scenario–electroweak baryogenesis–work might be detectable in future particle physics experiments, be they dark matter detectors or new particle accelerators. There is, however, another way that hints of this physics could be seen.

The bubbles of the new Higgs phase that form when the Higgs turns on grow and collide quite explosively, burning up extra energy released as the bubbles expand, and turning it into reaction fronts that surround the bubbles as they grow. These reaction fronts heat the universe—which at that point is a plasma of hot fundamental particles—and set up sound waves that continue to spread even after the bubbles have merged. These large excitations of energy, in turn, create gravitational waves.

Tied with the Higgs boson discovery for physics news of the decade (or even century) was, in my opinion, the first direct detection of gravitational waves announced by the LIGO experiment in February 2016. While that announcement was of gravitational waves from merging black holes, practically any really energetic event in the history of the universe will create gravitational waves.

Furthermore, LIGO’s success gave renewed impetus to other missionsincluding the space mission LISA. This will consist of three satellites in a triangular configuration, with laser beams linking them. As gravitational waves pass through, the distance between the satellites will change slightly, registering a signal.

LISA spacecraft

Artist’s impression of one of the LISA spacecraft

The size of the Higgs bubbles, and therefore the wavelength of those sound waves, happens to be the perfect size to be seen by the LISA mission. Indeed, the science case for LISA discusses exactly this sort of scenario as one of the signals they will be looking for, alongside signals from white dwarf binaries in the Milky Way and from supermassive black holes.

At HIP we are working to make accurate predictions of what LISA will see for a wide range of scenarios. Several HIP physicists are full members of the LISA collaboration, including Mark Hindmarsh, Kari Rummukainen and David Weir. Furthermore, we hosted a workshop of the LISA Cosmology Working Group in June of 2017, bringing dozens of physicists from across Europe and beyond to discuss the electroweak phase transition and other processes in the early universe that might be seen by LISA!

Ending

This has necessarily been a highly selective list of some physics that I work on with my colleagues at HIP, and which involves researchers in both Jyväskylä and Helsinki. Being part of an institute which combines particle physics experiments with cutting-edge research in theoretical physics makes for a stimulating and exciting workplace in which to study the early universe.

David Weir

Fysiikan tutkimuslaitos (HIP): eilen – tänään – huomenna

In English

Fysiikan tutkimuslaitoksen yhteisen blogin karuhko nimi heijastaa sitä, että tarkoituksemme on tässä kertoa laajasti Fysiikan tutkimuslaitoksen tutkimuksesta ja toiminnasta, rajaamatta sisältöä nimellä. Vaikka kaikkien tekstien on tarkoitus koskettaa HIP:in toimintaa tavalla tai toisella, toivomme monipuolisten kirjoitusten kiinnostavan eri yleisöjä eri tavalla.

HIP:in johtajan ominaisuudessa kokoan ensimmäisen kirjoituksen alkuun ajatuksiani HIP:in roolista ja hyödyistä suomalaisessa tiedemaailmassa. Kertaan myös lyhyesti alkuaikojen historiaa eli taustaa nykyiselle laitokselle – olin silloisten henkilökuntien edustajana jäsenenä HIP:in väliaikaisessa johtokunnassa vuonna 1996 ja HIP:in johtokunnassa 1997-2007.

Erityisrooli Suomen tutkimuskentässä

Minkä tahansa tutkimuslaitoksen on tiedettävä, mikä on juuri sille niin erityistä, että sitä ei saada aikaiseksi ilman kyseistä laitosta.

HIP tarjoaa kaksi toisiinsa tiiviisti liittyvää erityispiirrettä:

  • HIP yhdistää Helsingin ja Jyväskylän yliopistojen, Aalto-yliopiston sekä Lappeenrannan ja Tampereen teknillisten yliopistojen hyvin laaja-alaisia ja erilaisia kiihdyttimiin liittyviä tietoja ja taitoja.Näin monen eri painotuksia edustavien yliopistojen tutkijoiden tiivis yhteenliittymä on harvinainen saavutus myös maailman mittakaavassa!

 

  • HIP muodostaa tutkimusjatkumon teoreettisen fysiikan, kiihdytinkokeiden analyysin, koejärjestelmien ja niiden instrumentoinnin sekä teknologisen kehittämisen kautta yhteistyössä teollisuuden kanssa tapahtuvaan tuotteiden kaupallistamiseen saakka.Näin laaja ja yhtenäinen tutkimuskenttä ei ole yksittäiselle yliopistolle tieteellisesti tai käytännön resurssien vuoksi helposti toteutettavissa!

Oleellisen lisän edellä olevaan tuo vielä HIP:n kiinteä yhteistyö kansainvälisten kiihdytinkeskusten (CERN, FAIR) kanssa. Tämä yhteistyö luo vankan pohjan kaikkien HIP:in muodostavien yliopistojen toiminnalle näiden keskusten kanssa.

Suomen tapaa tehdä CERN -yhteistyötä HIP:in puitteissa onkin kiitelty useissa eri yhteyksissä.

Historiaa lyhyesti

HIP ponnisti alunperin kolmen sitä edeltävän tutkimuslaitoksen pohjalta:

Helsingin yliopiston Teoreettisen fysiikan tutkimuslaitos (TFT) ja Suurenergiafysiikan tutkimuslaitos (SEFT) sekä Teknillisen korkeakoulun Hiukkasteknologian instituutti (HTI) yhdistettiin asetuksella Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun yhteiseksi Fysiikan tutkimuslaitokseksi 1.9.1996. Varsinainen toiminta alkoi 1997 alussa, kun TFT:n, SEFT:n ja HTI:n toiminta lakkautettiin.

Yhdistettävien tutkimuslaitosten toimintakulttuurien yhteensovittamista pohdittiin monelta kantilta. Päädyttiin siihen, että mahdollisimman hyvään tutkimuksen sujumista avustavaan rakenteeseen kuului oleellisesti tutkimuksen tekeminen määräaikaisina projekteina ilman vakituista henkilökuntaa. Projektiaiheiden valinnassa laitoksen johtokuntaa oli määrä avustaa korkeatasoinen tieteellinen neuvottelukunta tieteellisen arvioinnin perusteella.

Määräaikaisten projektien vastapainona toiminnan tukirankana olivat CERNin kokeet, jotka vaativat pitkäaikaista sitoutumista tiettyyn kokeeseen. Tutkimuslaitoksen syntymäaika oli CERNissä vuosina 1989-2001 tehtyjen elektroni-positroni -törmäytinkokeiden aikaa tunnelissa, johon sittemmin rakennettiin siinä nykyisin toimiva Large Hadron Collider (LHC).

Fysiikan tutkimuslaitoksen englanninkielisestä nimestä Helsinki Institute of Physics (HIP) keskusteltiin pitkään Jyväskylän yliopiston liittyessä mukaan 2002, mutta vakiintuneesta nimestä ja lyhenteestä ei haluttu luopua. Nimi siis jäi, vaikka tutkimuslaitoksen maantieteellinen ulottuvuus on jo useamman kerran laajentunut: Jyväskylän yliopisto liittyi mukaan 2002, Lappeenrannan teknillinen yliopisto 2006 ja Tampereen teknillinen yliopisto 2008. Säteilyturvakeskus on väliaikaisena jäsenenä 2018-2019.

Nykyiset ohjelmat ja projektit

HIP:in toiminta jakautuu edelleen teoriaohjelmaan, kokeellisiin ohjelmiin ja teknologiaohjelmaan, joissa kaikissa on projektirakenne. Projektit ovat 3+3 -vuotisia niin, että ensimmäisen kolmen vuoden jälkeen on arviointi, jonka perusteella päätetään projektin jatkosta – HIP:n tutkimus on ollut ketterää jo kauan ennen kuin ketteryydestä tuli muotisana.

Kokeellisia ohjelmia ovat CMS-ohjelma ja ydinfysiikan ohjelma.

Ohjelmat ja niiden projektit ovat toiminnan ydin. Tutkimuslaitoksen dynamiikka syntyy suurelta osin ohjelmien sisällä vaihtuvista tai uudistuvista projekteista, joiden päälliköt ovat olleet tavattoman innostuneita ja päämäärätietoisia. Sen seurauksena esimerkiksi teoriaprojektien entisistä päälliköistä miltei kaikki toimivat yliopistojen professoreina tai yliopistonlehtoreina.

HIP:in toiminnassa oleellisena osana on ollut ilmaisinlaboratorio. Sen asema on vakiinnutettu tekemällä ilmaisinlaboratoriosta oma infrastruktuurinsa HIP:in sisälle, minkä lisäksi ilmaisinlaboratorio on yhteinen fysiikan osaston kanssa.

HIP:issä on myös muita ohjelmien ulkopuolisia osia: erillisprojektit CLOUD (liittyen kosmisten säteiden vaikutukseen pilvien muodostumisessa), PLANCK-EUCLID (liittyen kosmologiatutkimukseen), koulutoiminta ja avoin data (liittyen CERNin valtaviin datamääriin ja CERNin käyttöön opetustarkoituksiin).

Eteenpäin keskustelevana yhteisönä

Fysiikan tutkimuslaitos on kaikissa siitä tehdyissä arvioissa saanut paljon kiitosta, mutta aina riittää parannettavaa. Koska HIP on vuosien mittaan laajentunut alkuajoista sekä tieteellisesti että maantieteellisesti, vaarana on, että toiminnasta tulee hajanaista, eivätkä tutkijat enää näe yhteistä ”päämäärää” selkeästi. Tämän välttämiseksi HIP-yhteisön tapaamiset ovat tarpeellisia. Kuluvana vuonna on aloitettu HIP:in ohjelmien yhteiset sisäiset kokoontumiset ja ensi vuonna kootaan koko yhteisö suureen ”torikokoukseen”.

Siellä on koko yhteisöllä takuuvarmasti paljon opittavaa!

Toivon, että tämä blogi tarjoaa koko yhteisömme voimin jatkossa palasia HIP:n tutkijoiden olosta ja elosta sekä erityisesti siitä mieltä hivelevästä fysiikasta, mitä tutkimuslaitoksessamme teemme.

Lue lisää:

HIP:issä tehtävästä tutkimuksesta saa hyvän kuvan esimerkiksi vuosikertomuksesta.

Tervetuloa keskustelemaan myös Twitterissä: @HIPhysics

Katri Huitu

Helsinki Institute of Physics (HIP): yesterday – today – tomorrow

suomeksi

The rather ascetic name of HIP common blog reflects our aim of broadly narrating the research and activities of Helsinki Institute of Physics, without restrictions on the particular content. Although the posts will be related to activities of HIP in one way or another,  we hope that the variety of content will engage the attention of a wide audience.

As Director of HIP I would like to first briefly summarize my thinking concerning the role of HIP, as well as of the usefulness of HIP in the Finnish science environment. I will also shortly review the beginnings of HIP, i.e. background for the current Institute. During HIP’s formation, I was personnel representative on the temporary board of HIP for 1996, and then on the board of HIP during 1997-2007.

Special role in Finnish research

Any research Institute should know, what is so specific to it that it cannot be covered without that Institute.

HIP possesses two unique features that are closely connected to each other:

  • HIP connects extensive and different expertise and know-how connected to accelerators from the Universities of Helsinki and Jyväskylä, Aalto University and the Technical Universities of Lappeenranta and Tampere.Such a close joint venture of so many universities with different emphases is internationally rare!
  • HIP covers a continuum of research topics from theoretical physics, analysis of accelerator experiments, experimental set-ups and instrumentation, as well as technological development all the way to commercialization of products in collaboration with industry.Such a wide and coherent research field is difficult to realise within a single university because of a lack of scientific expertise or other resources!

An essential addition to the above comes from the close collaboration of HIP with international accelerator centers (CERN, and FAIR). This collaboration gives a robust foundation for all the activities of HIP partner universities with these centers.

The collaboration of Finland with CERN through HIP has been praised many times as exemplary.

Short history

HIP started as a merger of three former research institutions:

The Research Institute of Theoretical Physics (TFT) and the Research Institute for High Energy Physics (SEFT) of the University of Helsinki, and the Institute for Particle Technology (HTI) of the University of Technology were merged to form the Helsinki Institute of Physics by law 1.9.1996. The Institute began in full at the beginning of 1997, when TFT, SEFT and HTI operations were discontinued.

The combination of working cultures of the merging institutes was mulled over thoroughly. It was deduced that the supporting structure most conducive to good research would be to have fixed-term projects without permanent staff. In order to find the best possible projects, a high level scientific advisory board would advise the Board through scientific evaluation.

Fixed-term projects have been counterbalanced by the experiments at CERN, which have required long-term commitment; they have therefore formed a supporting framework for HIP’s activities. At the time of HIP’s formation, CERN was running during 1989-2001 electron-positron collider experiments in the same tunnel in which the Large Hadron Collider (LHC) would later be built.

The English name of the Institute, Helsinki Institute of Physics (HIP), was discussed at length when the University of Jyväskylä joined HIP in 2002, but the name had already become established, and there was not much interest in giving it up. So the HIP name remained, although the geographic extent of the Institute has extended several times: the University of Jyväskylä joined in 2002, Lappeenranta University of Technology in 2006, and Tampere University of Technology in 2008. The Radiation and Nuclear Safety Authority is an interim partner for 2018-2019.

Current programmes and projects

HIP activities are still divided into the theory programme, experimental programmes and the technology programme, all of which have a project structure. Projects are 3+3 years, with an evaluation after the first 3 years, at which point a decision is taken whether to continue the project – HIP research has been agile long before agility became a hip term.

Our experimental programmes are the CMS programme and the nuclear matter programme.

Programmes and their projects form the core of HIP activities. The dynamics of the Institute are largely generated by the changes or renewal of the projects, whose leaders have been extraordinarily devoted and determined. As a consequence, for example almost all of the former theory project leaders have obtained permanent academic positions.

In HIP operations (and prior that in SEFT operations) an essential part has been the Detector Laboratory. Its status has been solidified by making it its own infrastructure inside HIP. Furthermore, it is jointly operated by the Department of Physics.

There are also other elements in HIP not belonging to the Programmes: separate projects CLOUD (studying possible link between galactic cosmic rays and cloud formation), PLANCK-EUCLID (concerning cosmology research), Open Data and Education (concerning gigantic amount of data from CERN and use of CERN for education).

Forward as an interacting community

The Helsinki Institute of Physics has been praised in every evaluation made of it, but there is always something to improve. Since HIP has over the years extended from its beginnings both scientifically and geographically, there is a risk that activities become scattered and the common goal is lost. To avoid this, meetings of the HIP community are indispensable. Already this year the Programmes have started their own internal meetings, and in 2019 the whole HIP community will be gathered in a large “town meeting”.

The whole community will have a lot to learn from such a meeting!

I hope that this blog, with contributions from our community, will offer glimpses into the activities and thoughts of HIP researchers, and especially of the fascinating physics being done in our institute.

 

Read more:

The annual report offers a good review of the research in HIP,

 

You are most welcome to interact with us also on Twitter: @HIPhysics

Katri Huitu